Kurkkaa myös somekanavat alla olevista ikoneista! <3
Terveys

ELÄMÄÄ MASENNUKSEN KANSSA;

DailyChic on ollut osa mua 2015 vuodesta saakka. Olen kirjoittanut postauksia, suunnitellut yhteistöitä, kirjoittanut tekstejä, ideoinut ja kuvannut. Olen kirjoittanut monta DIY-ohjetta, jakanut useamman reseptin ja kuvannut erilaisia asukokonaisuuksia. Tuntuu, että olen antanut blogille ja teille lukijoille paljon. Ja jotenkin koen, etten ole antanut vielä mitään. Koen, että olen pitkään pitäytynyt kaikessa kauniissa ja helpossa, koska en ole uskaltanut ottaa sitä ensimmäistä askelta näyttääkseni kuka oikeasti olen. Kuinka pitkän matkan olen ihmisenä kulkenut, mitkä ajatukset mua ovat ohjanneet ja millainen mun maailmankuva on ollut ja on nykyään. Tiedän, että en ole antanut vielä sitä tärkeintä, nimittäin omaa tarinaani ja avannut sydäntäni teille. Nyt on kuitenkin sen aika.

Kuten aiemmin olen jo kertonut, vuosi 2017 on ollut mulle äärettömän rankka. Oli avioero, oli työpaikan vaihto, muutto, asunnon myynti, läheisiin välit kärsivät ja koin vahvasti, että tässä elämässä ei ole mitään järkeä. Olin henkisesti totaalisen loppu vielä muutama kuukausi sitten. Mietin, että miten jaksan enää yhtään päivää eteenpäin.

Muistan lähes joka aamu heränneeni siihen kalvavaan ja oksettavaan tunteeseen ja miettineeni, kauanko elämäni jatkuu näin. Jokainen aamu alkoi samalla kaavalla; tuo tyhjä ja oksettava olo, jota koitin kovasti selättää koskaan siinä onnistumatta, jakkupuku päälle ja toistamaan sitä samaa kivuliasta päivää. Mutta ennen kuin menen tässä tarinassa eteenpäin palataan ajassa hieman taaksepäin, sillä menneisyys avaa tarinaani paljon enemmän.

Vuonna 2014 mulla todettiin masennus. Olin menossa työhaastatteluun ja matkustanut Porista Helsinkiin viettääkseni hotellissa yön, jotta aamulla ei tarvitsisi matkustaa. Muistan tuon illan paremmin kuin muistan hääpäiväni. Muistan sen pelottavan yksityiskohtaisesti. Kirjauduin hotelliin sisään ja menin huoneeseeni. Purin laukun ja siististi laitoin mustan jakkupuvun hengariin, jotta se ei rypistyisi. Puhdas ja silitetty vaaleanpunaraidallinen kauluspaita roikkui myös hengarissa. Kengät olivat nätisti eteisessä ja kaikki valmiina seuraavan aamun työhaastatteluun. Pesin hampaani, poistin meikit, rasvasin kasvoni ja menin sänkyyn valkoisten lakanoiden väliin.

Muistan, kuinka oloni oli ahdistunut. En tiennyt mistä ahdistus tulee, mutta muistan ajatelleeni miten tulen selviämään haastattelupäivästä, sillä koko pitkän päivän ajan täytyisi esittää pirteää ja näyttää, että kaikki oli hyvin. Ajatukset vain yltyivät. Pyörin sängyssä enkä saanut unta. Sydämeni hakkasi kovaa ja olo oli tyhjä. Kello neljän aikaan aamuyöllä ymmärsin, etten tule saamaan unta sinä yönä. Ajattelin, että lepäilen nyt kuitenkin sängyssä maaten, jotta olisin edes jotenkin tolkuissani. Kyyneleet alkoivat valua pisin poskiani ja tunsin kuinka koko kehoni alkoi hytkyä henkeni salpaantuessa itkunpuuskahdusten mukaan.

Nousin viideltä ja koitin tsempata. Kyllä mä pystyn, koska muutkin pystyvät, olivat ajatukseni. Kävelin sängystä paljain jaloin kylmän lattian läpi vessaan. Pesin kasvoni vedellä ja kuivasin kasvoni pyyhkeeseen, joka tuntui santapaperilta. Kasvoni olivat ärtyneet valvotusta yöstä. Meikkasin ja keräsin hiukset ponnarille. Hitaasti itkunpunertavin silmin aloin pukea vaatteita päälleni, jotka tuntuivat lisäävän painolastia päälleni 10 kiloa. Se uniformu, jakkupuku, joka ennen oli tuonut mulle rohkeutta, tuntui vanginpuvulta.

En enää pystynyt hallitsemaan itseäni, jotain voimakasta tapahtui sisälläni. Ihan kuin pieni tulivuori olisi purkautunut ja kuuma laava korvensi sisuksiani. Aloin itkeä ja vapista voimakkaasti. Huulten välistäni kuului kuiskaus ”mä taidan olla masentunut”.

Ensimmäinen masennukseni kesti vajaan vuoden. Elin masennuksen kanssa, jotkut päivät olivat helpompia, toiset taas haastavampia. Kuitenkin tuo masennus saatiin hyvin ansoihin. En joutunut kärsimään pitkään, koska turrutin tunteeni tehokkaasti lääkkeillä.

Vuoden verran, eli syksystä 2015 syksyyn 2016 saakka, elin ”tervettä” elämää, ilman masennusta ja ahdistusta. Kuitenkin ahdistuksen fyysiset oireet alkoivat palaamaan viime syksynä elämänmuutosten alkaessa. Masennustani ei koskaan varsinaisesti hoidettu. En saanut terapiaa tai keskusteluapua. Ainoastaan mustaa valkoisella, paperin, joka oikeutti minut hakemaan pillereitä apteekista.

Viime syksynä menin lääkäriin ja kerroin oireistani. Lääkäri päätti aloittaa uudestaan lääkityksen, sillä oireilu oli pitkittynyt. En kuitenkaan kokenut oloani masentuneeksi – päinvastoin, olin aloittanut elämässäni henkisen kasvun ja alkanut löytämään vastauksia kysymyksiini. Jälkikäteen tiedän, että fyysiset reaktiot mahdollistavat meidät menemään erilaisiin tiloihin. Henkeni salpaantuessa ja kylmäävän olon tullessa olisin voinut pysäyttää ahdistuksen ankkurilla. Sen sijaan menin lääkäriin pyytämään apua ja tuloksena oli uusi lääkityskierros.

Kesällä 2017 olin todella lopussa, avioero ja työni saivat minut voimaan niin pahoin, etten tiennyt minne mennä. Lopulta en enää pystynyt pakenemaan asioita vaan sain kohdata ne silmästä silmään. Voittamaan sen pelon mikä minussa asui ja hyväksymään kaiken. Masennus ja sen selättäminen on jokaisella omanlainen prosessi. Itselläni parantuminen alkoi siitä, että ymmärsin, kuinka olin luonut jo pitkään itselleni huonoa oloa ja sitä kautta masennusta. Me jokainen luomme oman maailmamme ja saamme päättää millaiseksi sen luomme. Joillekin toimii terapia, mulle toimi yksinkertaisesti se, että otin vastuun siitä, että millaista elämää haluan elää. Kyllä, ikäviä asioita oli sattunut tielleni erittäin paljon, mutta toisaalta oli niin paljon hyvääkin. Halusinko valita kaiken sen ikävän ja kaataa bensaa niille liekeille vai sen sijaan ruokkia sitä onnea ja kiitollisuutta, jota minussa oli?

Pikkuhiljaa alkoi tuntumaan kuinka eräänlainen kuori mun päältä olisi alkanut repeytymään ja valo pääsi koskettamaan sisimpääni. Egoni alkoi murtua ja pääsin kosketuksiin minuuteni kanssa. Yksi käännekohta matkassani oli, kun katsoin Netflixistä Tony Robbinsin I’m Not Your Guru -dokumentin. Katsottuani dokkarin loppuun menin vessaan ja lyhistyin lattialle. Tajusin, että olen käynyt nämä masennukset ja kaiken muun läpi, jotta pystyn auttamaan ja rohkaisemaan ihmisiä ja ennenkaikkea olemaan itselleni armollinen ja rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen.

Tällä hetkellä koen elämässäni paljon kiitollisuutta. Mä en ole ikinä elämässäni ollut näin onnellinen ja tasapainoinen itseni kanssa ja kuitenkin tiedän, että mulla on vielä paljon tekemistä itseni kanssa ja matkani on vasta alkanut.

Olen koko elämäni tapellut itseäni vastaan. Olen halunnut olla kuin muut. Olen tehnyt asioita, jotka rikkovat mun arvomaailmaa, jolloin olen elänyt jatkuvasti sisäisessä konfliktissa. Olen jatkuvasti elänyt miellyttäen muita ja samalla ollut itse onneton. Yhdessäkään mun parisuhteessa en ole ollut rehellisesti oma itseni. Olen pukeutunut konservatiivisesti, suorittanut ja ollut ”kiltti tyttö” vain siksi, että se on yleisesti hyväksyttävää. Koko elämäni olen hakenut hyväksyntää muilta, koska itseltäni sitä en ole saanut.

Vihdoin olen uskaltanut kaivaa esille sen Suvin, joka on ollut piilossa pitkään. Sen villin boheemin tytön, joka rakastaa kirjoja, sadetta, seikkailuja, eläimiä, sateenkaaria, rantoja, merta, taivasta ja maata. Ihmisiä ja itseään. Sen Suvin, joka rakastaa jokaista päivää ja joka uskoo, että jokainen päivä on lahja Jumalalta. Sen tytön, joka ei kuulu kenellekään ja joka kuuluu kaikille. Opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Nyt rakastan itsessäni herkkyyttä, rosoisuutta ja taitelijasielua, niitä asioita, joita pohjimmiltani olen, mutta joita olen koittanut hiljentää kaikki nämä vuodet.

En yhtään enää ihmettele, että olen ollut onneton parisuhteissani. Miten olisin voinut olla onnellinen, koska en ole ollut oma itseni? Uskon, että koska olen hyväksynyt ja oppinut rakastamaan itseäni, olen vihdoin tiellä, jolla voin tavata ihmisen, jonka kanssa olla onnellinen. Olen vihdoin oppinut löytämään hyväksynnän ja rehellisyyden itseäni kohtaan, joka on heti vaikuttanut radikaalisti ihmissuhteisiini, työhöni ja koko olemassaolooni. Hyväksyn sen mitä on, enkä enää pelkää. Tämän parisuhdeasian nostin esille, koska olen kehunut olevani itsenäinen uranainen, joka ei tarvitse ketään rinnalleen ja pärjää varsin hyvinkin yksin. Tosiasia on, että rakkaus on mun elämässäni yksi merkittävimmistä arvoista. Haluan rakastaa ja haluan olla rakastettu.

Kirjoitin tämän tekstin sen vuoksi, että haluan kertoa mun oman kivuliaan tarinan, jotta te tiedätte paremmin kuka olen. Ja jotta pystyn antamaan teille enemmän, sillä te olette antaneet mulle niin paljon.

Koen, että on vahvuutta olla haavoittuvainen ihmisten edessä ja näyttää myös niitä asioita itsestään, mitä helposti haluaisi peittää. Me ihmiset halutaan näyttää muiden edessä siltä, että meillä on kaikki hyvin ja elämässä menee kivasti. Kuitenkaan aina ei voi mennä hyvin ja elämä nyt vaan on vuoristorataa. Tietynlainen hyväksyntä ja empatia kuitenkin auttaa; se, että kokee, ettei ole asioiden kanssa yksin ja on muita ihmisiä, jotka välittävät.

Mielenterveyteen liittyvät haasteet ovat tässä yhteiskunnassa tabu ja kuitenkin, mielenterveyden kanssa kamppailee ihmisiä enemmän kuin koskaan (mm. HS, Yle & Yle). Pelko ja häpeä antavat voimaa masennukselle, joten haluan omalta osaltani avata keskustelua aiheesta. Haluan myös, että jokaikinen ihminen, joka kamppailee vastaavien asioiden kanssa löytää itselleen apua. Jollekin oikea apu voi olla lääkitys. Itse tosin uskon, että tunteet tulee käsitellä eikä niitä tule turruttaa.

Kirjoitin tämän tekstin myös siksi, että muistutan teille ja itselleni että me ollaan täällä kokemassa elämää ja että me luodaan ajatuksillamme oma maailmamme. Jokainen meistä saa joka päivä aloittaa alusta ja myös päättää, millaisista ajatuksista haluaa maailmansa rakentaa.

Suvi Saranki

DailyChic - Fashion & Lifestyle by Suvi Saranki on blogi, jonka ideana on tarjota vinkkejä ja neuvoja kauniiseen arkeen! Oman elämänsä Martha Stewartin intohimoina elämässä ovat yrittäjyys ja liiketoiminta, sijoittaminen, DIY, korkeat korkokengät, eläimet, muoti, kauneus, hyvä ruoka ja matkustus.

This article has 4 comments

  1. IlonaK

    Hei! Löysin tämän tekstin kautta blogiisi ensimmäistä kertaa. En voi muuta sanoa, kuin VAU! Aivan mahtava kirjoitus tärkeästä asiasta. Kiitos, kun jaoit ajatuksesi sanoiksi myös muille. Minua liikutti erityisesti kohta, jossa kuvailit sitä, minkälaiseksi ihmiseksi koet vapauduttuasi tulleeksi. Kaikkea hyvää elämääsi, joka näyttää olevan nyt menossa hyvään suuntaan! 🙂

    • Suvi Saranki
      Suvi Saranki

      Kiitos Ilona <3 Mietin pitkään, julkaisenko koko postausta. Toivon kuitenkin, että se auttaa ihmisiä ymmärtämään, että vaikeistakin asioista voi selvitä ja että se pinta mitä näemme muissa ihmisissä ei todellakaan ole koko totuus.

      Monelle ystävälle on tullut suurena yllätyksenä, että olen sairastanut masennuksen, koska en näyttänyt masentuneelta. Masennuksella ei ole mitään selkeää ulkoisesti tunnistettavaa muotoa ja ehkä sen vuoksi masentunutta on vaikea tunnistaa ja tarjota apua. Myös se, että miten masennuksesta selviää on hyvin henkilökohtaista, tärkeintä olisi vain saada selville mistä masennus johtuu.

      Aurinkoa sun päivään <3

  2. Taru/stuffabout.fitfashion.fi

    Upee postaus ja hyvä että uskalsit julkaista tän. <3 Näiden asioiden kanssa kamppailee suurin osa ihmisistä – harva uskaltaa vain puhua niistä. <3 Hali <3

    Taru
    stuffabout.fitfashion.fi

    • Suvi Saranki
      Suvi Saranki

      Kiitos Taru <3 Jotenki itse koen, että on tärkeää puhua vaikeammistakin asioista, jos on jonkun näköinen ”platform”. Jos tää postaus auttaa jollain tavalla jotain ihmistä niin ehdottomasti sen arvoista 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje!

Tilaa uutiskirje ja pysyt ajantasalla DailyChicin uusista julkaisusta ja tapahtumista!




X